Päätin murhata itseni. Olin kurkkuani myöten täynnä itsekkyyttäni ja omahyväisyyttäni. Olin täysi kusipää, en välittänyt mistään muusta kuin omasta navastani. Kävelin pää pystyssä pitkin katuja kuin koko maailman kuningas enkä piitannut tippaakaan muiden mielipiteistä. Ansaitsin kuolla! Aloin fantasioida omasta ruumiistani. Mietin päivittäin mikä olisi paras keino päästää itsestäni ilmat pihalle. Sujauttaisinko huomaamatta syanidia teeheni? Kalauttaisinko itseni tajuttomaksi ja heittäisin mereen tiilikasa kaulassa? Rukkaisinko autoni jarruja, jotta syöksyisin jyrkänteeltä alas mutkaisella tiellä? Ampuisinko itseäni hirvikiväärillä selkään kauppareissulla? Palkkaisinko salamurhaajan ampumaan itseni? Ei, halusin hoitaa tämän henkilökohtaisesti. Kyllä, kuristaisin itseni! Odottaisin kärsivällisesti kunnes menisin sänkyyn ja nukahtaisin, tarttuisin sitten molemmin käsin kurkkuuni. Katsoisin itseäni silmiin ja irvistäisin mielipuolisen riemun vallassa, kun elämä katoaisi niistä.
Sitten aloin epäröidä. Entä jos poliisi nappaa minut? Saan elinkautisen ensimmäisen asteen murhasta. Joudun linnaan vedelle ja leivälle. Saan sellitoverikseni narkkarin ja minua pistetään saksilla selkään suihkussa. Minun täytyisi ostaa hansikkaat, jottei kurkkuuni jää sormenjälkiäni. Ruumiini minun täytyisi piilottaa puutarhaan ruusupenkin alle. Tarvitsisin vedenpitävän alibin. Missä sanoisin olleeni itsemurhan sattuessa? Kyllä, sanoisin olleeni katsomassa koripallo-ottelua stadionilla. Puoliajalla ehtisin ajaa kotiin, surmata itseni ja palata takaisin katsomaan peliä kuin mitään ei olisi tapahtunut... Ei, parasta olisikin lavastaa naapuri murhaajaksi! Heittäisin veriset vaatteeni hänen pyykkikoriinsa, kukaan ei epäilisi mitään. Poliisi taluttaisi hämmentyneen naapurin autoon ja veisi kuulusteltavaksi. Todistaisin oikeudessa, että minulla ja naapurillani oli riitaa edellisenä päivänä. Pääsisin kuin koira veräjästä ja naapuri lusisi kuin undulaatti häkissä.
Mutta voisinko jatkaa normaalia elämää murha harteillani? Omatuntoni soimaisi minua iltaisin, en saisi siltä rauhaa. Näkisin kammottavia painajaisia murhastani, tuntisin kylmät käteni kurkullani aina kun panisin maate. En saisi enää unta. Haamuni palaisi haudan takaa kummittelemaan minulle, juoksisin harhanäkyjä karkuun kaiket päivät. Purisin kynsiäni ja pelkäisin totuuden tulevan selville. Piiloutuisin pusikkoon aina poliisiauton ajaessa ohitse. Syyllisyys kalvaisi minua niin sietämättömästi, että saisin lopulta hermoromahduksen ja yrittäisin itsemurhaa. Nielisin purkillisen unilääkkeitä ja heräisin sairaalassa. Murtuisin ja paljastaisin kaiken psykologille, hän passittaisi minut hullujenhuoneelle... Ei, ei se onnistuisi. Jänistäisin kuitenkin juuri viime hetkellä, sisu menisi kaulaan. En voisi koskaan tosissani ottaa ihmishenkeä, en edes sellaiselta apinalta kuin minä. Minulla ei ole tappajanvaistoa, mieleni on liian heikko ja myötätuntoinen... Minun täytyy vain niellä itseinhoni ja yrittää tulla toimeen itseni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti