Olen yön yhteisö. Minulla on monia kasvoja, kaikki ikiomiani.
Piirrän putoavia tähtiä, mustia pilviä, madonreikiä.
Elän kuin ajan lopussa: ajasta riippumatta
nauttien kylmästi kauhusta ja kauneudesta.
Viidakko on täynnä unisia silmiä, siellä on niiden pesä.
Ne ovat pieniä, niin pieniä etteivät edes valoa lävistä.
Vain iltaisin heidät voi nähdä, kun päivänvalo ei häiritse
eikä yö hävitä.
Kaikki kulkevat mustissa, yhdessä yön kanssa, tuhannen vuoren raivolla.
Niitä on silmissämme, kristallisumuna ilmassa, kaksi metriä merellä.
Ne ovat vihollisiasi. Niitä ei tarvitse pelätä.
Sumu on pelkkää hämäystä tässä epäonnistuneessa tähdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti