Liikkuvat kivet

"Miksi palvotte kuollutta kivipatsasta jumalananne?"
"Ei jumalamme ole kuollut. Ei, ei ollenkaan. Hän elää ja voi hyvin. Hän on hidas jumala. Näettekö kohotetun käden? Katsokaa, se liikkuu!"

"En näe minkäänlaista liikettä. Käsi pysyy paikoillaan."
"Olet väärässä, epäuskoinen. Näet vain sen mitä omilla silmilläsi pystyt katsomaan. Jos näkisit sen kuten me näemme, kuten hidas jumala sen itse näkee, olisit eri mieltä. Jos katsoisit sitä vuosia, kymmeniä vuosia, satoja vuosia, huomaisit totuuden. Käsi liikkuu millimetrin vuodessa, kymmenen millimetriä kymmenessä vuodessa. Kestää satoja, tuhansia, kenties miljoona vuotta suorittaa maaginen ele, jota jumalamme suorittaa. Hänen huulensa lausuvat satavuotisia taikasanoja, joita ihmiskorvamme eivät kestä kuulla. Se on miljardin vuoden mittainen loitsu."

"Mitä hidas jumala taikoo?"
"Se on mysteeri. Muinaiset viisaat ovat kertoneet, että hän aloitti suurenmoisen loitsunsa ajan alussa, ja kun se on valmis, maailma loppuu. Olemme vain (niin sanotaan) hänen loitsunsa sivutuotteita, nuotiosta lentäneitä kipinöitä. Tähdet ja pyörteet taivaalla ovat vain suurenmoisen loitsun värikylläisiä sirpaleita ja kimmeltäviä kaarteita. Totta tosiaan, se on mysteeri. Kukaan ei voi tietää hitaan jumalan ajatuksia häntä itseään paremmin. Kenties hän loitsii maailmanloppua. Kenties hänen loitsimisensa pitää maailmaa hengissä."

"Olen monia jumaluuksia nähnyt matkoillani, mutta tämä vienee voiton niistä kaikista. Mikäli aikani ei olisi ihooni kirjailtuna, voisin jäädä todistamaan omin silmin noiden suurten sormien liikkeitä."
"Mitä on tämä ihoon kirjailtu aika? Kertokaa, uteliaisuuteni heräsi."

"Voitte nähdä sen omin silmin, kun avaan paitani napit. Katsokaa - rintakehääni on taiteiltu kiireellinen viesti Godormoodin kuninkaalle. Jalo ritari Saralzan, jonka aseenkantajana toimin ennen äkillistä lähetinvirkaani, kirjaili viestin ihooni tikarillaan, koska ei löytänyt paperia saati mustetta lähtönsä hetkellä. En voi sallia haavojen umpeutuvan, sillä muuten viesti katoaisi. Aineenvaihduntani on luonnon suoman oikun johdosta normaalia nopeampi ja jos päästän haavat umpeutumaan, viesti häviää kuin kivi kaivoon. Joudun siis jatkuvasti viiltämään itseäni ja pitämään kirjaimet kurissa. Ah, Näettekö nyt? O-kirjain yrittää umpeutua! Joutuin tikari esiin ja kaitsemaan onneton kirjain takaisin kuosiinsa! Ahh... kunpa tämä ei vain olisi näin kivuliasta."

"Minulla olisi paperia, mustetta ja sieniä kammiossani. Voisin kopioida viestin vähemmän veriseen muotoon."
"Kiitos, mutta ritari vannotti minua viemään viestin itsessäni. Hän arveli kuninkaan arvostavan uhraustani enemmän kuin arkista pergamenttia. Olen menettänyt jo vuosia elämästäni, kun arvokas punainen neste on virrannut hukkaan sisältäni. Kohtalon oikusta kehoni ei tule toimeen ilman verta, ja iminkin sitä ennen nuorten neitsyeiden kaulasta itseeni suurella halulla. Asuin synkässä linnassa idän vuorilla ja kaappasin matkalaisia kidutuskammioihini, missä tein heille silkkaa pahankurisuuttani julmia temppuja ennen kuin upotin hampaani heidän kaulaansa... Jalo ritari Saralzan sai minut vieroitettua tästä ilkeästä tavastani, mutta niin tehdessään langetti myös kuolemantuomion ylleni. Ansaitsen kuolla, koska en voi ikinä korvata viattomille neidoille tekemiäni vääryyksiä, mutta kenties kuningas suostuu hautaamaan verettömän ruumiini toimitettuani viestin. Haudalleni laitetaan ristinmuotoinen puu lukoksi, jotta en enää ikinä nousisi levostani."

"Kuka on ritari Saralzan?"
"Ritari Saralzan on Kirouksen Veljeskunnan musta temppeliherra. Hänen kohtalonaan oli seurata muinaista kuningas Alexanderin miekkaa."

"Alexanderin miekka, olen kuullut siitä. Eikö se ole kirottu?"
"Aivan, kirottu miekka... Saralzan oli kirouksen vartija ja toimeenpanija. Kuningas Alexander perustu miekkaa vartioivan Kirouksen Veljeskunnan pitämään huolta siitä, että hänen kirouksensa toteutuu. Ritari Saralzan oli valittu; hän seurasi miekkaa sen omistajalta toiselle ja piti huolta siitä, että jokaiselle omistajalle tapahtui pieniä ’onnettomuuksia’. Silloin tällöin, tietyin väliajoin – ihan vain siksi, että kirous ja legenda pysyisivät elossa. Hän keksi loistavia temppuja: hämähäkkien ja käärmeiden puremia yöaikaan, pilaantuneita ruokia, palkattuja maantierosvoja, pillastuneita hevosia. Hänen mielikuvituksensa ja röyhkeytensä oli rajaton. Miekka kulki omistajalta toiselle harvinaisen nopeasti hänen vahtivuorollaan. Oli kunnia toimia hänen nöyränä aseenkantajanaan ja yöpalvelijanaan. Sitten... tapahtui jotain. Miekalle tehtiin suuri vääryys. Ritari Saralzan haavoittui taistelussa kuolettavasti. Vatsassani on hänen viimeinen viestinsä Godormoodin kuninkaalle, Alexanderin jälkeläiselle ja ritarikunnan päämiehelle."

"Tarinanne on yhtälailla traaginen kuin ainutlaatuinenkin. Kerronko teille omista ajatuksistani? Ajattelen illalla, kun makaan kivisellä sängylläni, kuinka joku meitä pienempi ja nopeampi näkee meidät. Katsokaa perhosia, pieniä kovakuoriaisia. Katsokaa pikkuruisia hämähäkkejä, joiden elämä kestää vain päivän tai kaksi. Miltä me ihmiset näytämmekään heidän silmissämme... Jokainen meistä on kuin hidas jumala, joka liikkuu ja elää omassa ajassaan. Hyönteisten silmissä olemme kuin patsaita. Hitaan jumalan silmissä olemme kuin hyönteisiä. Olemme kaikki vain hidasta kiviainesta, liikkuvia kiviä. Näemme itsemme lihana, vaikka olemme vain kaiverruksia kivessä. Teidän viestinne, teidän kaiverruksenne - se muistuttaa minua jälleen kerran tästä. Kiitän teitä muistutuksesta."

"Ja minä kiitän teitä, mutta nyt minun täytyy rientää. Tunnen jo kalvakkuuden saavuttavan jäseniäni ja mustan käden kouraisevan kylmää sydäntäni."
"Olkoon matkanne onnistunut. Saanen vielä tiedustella yhtä asiaa: oletteko itse lukeneet vatsaanne kaiverretun viestin?"

"En ole lukenut. Se on kovin hankalassa paikassa silmilleni, enkä sattumoisin pysty näkemään peilikuvaani. Ikävä vajavaisuus, mutta en ole vaivannut sillä itseäni."
"Voin lukea sen teille, jos tahdotte tietää."

"Lukekaa, lukekaa toki."
"Siinä sanotaan: Miekka on isketty kiveen. Kirous on pysähtynyt."

"Niinkö vatsani sanoo?"
"Kyllä. Tämä on teidän sanomanne."

"Niin siinä siis kävi. Miekan viimeinen omistaja, omituinen vaalea mies, iski miekan kiven sisään ja tappoi kirouksen vartijan. Kirous pysähtyi tuona iltana."

"Saanen olla eri mieltä viestinne kanssa. Väitän, ettei miekan kirous suinkaan ole pysähtynyt. Se on vain muuttunut, tehnyt aikahypyn - siirtynyt hitaan jumalan aikaan. Siitä on tullut hidas kirous."

"Kuinka?"
"Kirouksen Veljeskunta on nyt myös meidän veljeskuntamme! Ritarit seuraavat kiveen iskettyä miekkaa. Hidas miekka kuuluu hitaan jumalan suunnitelmaan. Loitsu valmistuu, kirous haihtuu, miekka irroitetaan kivestä."

"Olet kenties oikeassa. Toivon niin. Heidän odotuksestaan saattaa tulla pitkä, toisin kuin minun odotuksestani. Ritarit joutuvat vartioimaan miekkaa yhdessä paikassa – ehkä he rakentavat linnan ja kylän miekan ympärille. Saatan nähdä sen mielessäni. Mutta riennän nyt matkaan, kuningas odottelee. Ritareilla ja teillä tulee kenties riittämään kärsivällisyyttä verkkaisten kivien ja hitaiden aikojen kanssa, mutta minä olen kuin korento ja karhu - viestini on nopea, vaikka kuolemani on hidas ja verinen. Hyvästi, palvelija."
"Hyvästi, lähetti."