Olen selaillut sarjakuvalehtiä, joista arvostelijat eivät tiedä mitään.
Olen kuvitellut taisteluarpitatuoinnit tulessa Orionin olkapäässä,
C-runot vilkkuvina neonvalomainoksina Tannhäuserin tähtiportilla.
Kaikki nämä tekstitykset katoavat aikanaan kuin tyhjä mustekasetti.
Aika reilua.
Olen hyllyttänyt pienkustanteita, joita ei ole koskaan lainattu.
Olen nähnyt aikakaudet ylittävän kävelysillan joenmutkassa,
B-leffat improvisoituina nykytanssiteoksina ullakkostudiossa.
Kaikki nämä muistot haalistuvat aikanaan kuin lämpöpaperikuitti.
Aurinkoon.
Olen nähnyt absurdeja skenaarioita, joissa ei ole mitään mieltä.
Olen nähnyt sisäpuolelta ulkopuolta suuremman puhelinkopin,
parantumattoman palapelitaudin, Altairin alitajuisen unihirviön.
Kaikki nämä kuvajaiset häviävät aikanaan kuin Algernonin P.P.S.
Aika scifiä.
Olen nähnyt arkisen tavallisia asioita, jotka on helppo uskoa todeksi.
Abstrakteja akvarellimaalauksia hammashoitolan odotushuoneessa,
A-olutta ryystäviä alan ammattilaisia täysistunnossa puistoaukiolla.
Kaikki nämä joutavuudet haihtuvat aikanaan kuin Adolf Argentiinaan.
Kun aika on.
Olen torkahtanut hetkeksi ja säpsähtänyt hereille talviteatterissa.
Jättänyt jäljittämättä pitkäikäisimmän arvohenkilön hautakiveä,
jättänyt pyytämättä lisäaikaa henkilökohtaisiin harrasteprojekteihin.
Kaikki nämä asiakasvirrat ehtyvät aikanaan kuin kesäautot aamuruuhkasta.
Aikansa aikakin.
Olen nähnyt näyttelijän teeskentelemässä kuollutta simulaatiosateessa.
Olen kuullut yksisarvisen hirnahtelevan istutetuissa valemuistoissa,
A-mollisoinnun vaimenevan ilmaiskeikan lopuksi tapahtumatilassa.
Kaikki nämä näytökset loppuvat aikanaan kuin käteinen pakastimesta.
Akiramenaide, Aika-kun.
Olen tuntenut yksitoikkoisen puhdasta vahingoniloa ja mikrokaipausta,
kokenut monimutkaisten liikutusten hapanimelän myötätuntomellakan.
Ihmisyyden koko skaalan syvimmästä hautavajoamasta huvitusten huipulle.
Kaiken tämän olen pahimmasta pulasta yllättävimpään onnenpotkuun.
Androidista alkaen, V niin kuin vanhuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti