Syö omenaa, puraise ja tajua.
Nouse kattoon, näe punaista ja putoa.
Niitty niittynä, vesi vettä vasten.
Tie tienä jatkuu, meri mereen laskee.
Niin pyörii rattaat ja kehitys kiihtyy;
ruumis jäähtyy, ymmärrys jää jälkeen.
Ei voisi tyytyä vähempään, historia toistaa itseään
liian pienin variaatioin.
Mitä me olemme?
Neljän juuren puu ja yksitoista suurta oksaa,
lehdet syksyn järjesteltynä kuudessa värissään.
Yksitoista täydellisesti yhteensopivina,
yhteensointuvina huojuvien luiden kasoissa.
Viisikymmentä ja kolme lehteä kannateltuna,
yhteentoista pesään tarkasti lajiteltuna.
Allahaara, moniain vetten merie,
mikä minä olen?
Damnatio memoriae, ewrea aewre,
mitä me olemme?
Mitä me olemme?
Epäkuolleita aavekaappareita
valloittamassa kangastuksia ja houresaaria.
Purjehtimassa kelluvilla ruumisarkuilla,
etsimässä makuupaikkoja luurangoille.
Yksi valesaari uppoaa, toinen nousee eteen;
miehistö katoaa ja toinen soutaa, huopailee.
Jäljelle jää siro kaistale avointa ulappaa
muistolausumaan kalpean kapteenin kampanjaa.
Suolavesi kuluttaa ja laivamato lahottaa,
hylkylöydöt kylmää ruostetta ja roskaa.
Vaikka pintautuu haaksirikosta voittajana,
märkänee kalanruuaksi kaukana rannasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti