Jääkarhukatse

”Haluatko kehittyä paremmaksi jäänsyöjäksi?”
Enpä ole koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta.
Onko mitään tarvetta syödä jäätä paremmin?
Mitä jään syöminen paremmin edes tarkoittaa?
Pureskelenko juomalasin pohjalle jäänyttä jääpalaa
vai sulattelenko siirapilla makeutettua jäähilettä?

En syö jäätä kilpaa, en imeskele jääpuikkoja työkseni.
En ole ylpeä jääpaloista mukissani enkä niitä häpeä.

Välillä on vain luonnollinen tarve syödä jotain
ja se jokin voi olla vaikka kuutioitua jäätä.
Vai lasketaanko syötäväksi pelkkä vesijää?
Onko mikä tahansa pakastettu neste syötävää?
Kun jääpuikko putoaa kauluksesta sisään
ehkä maailma kohtelee sinua oikein, tiedäksää?

Kenties joskus voit nukkua jäänestoaineiden seoksessa
kokonaisvaltaisesti ymmärrettynä ja ikuisesti lasitettuna.

Puhummeko edes jäänsyönnistä kirjaimellisesti
vai onko tämä kätketty vertaus itseilmaisusta?
Onko tulevaisuuden ihmisten sivutehtävä keksiä
sanat kuvailemaan tämän päivän kidevalikoimaa?
Oliko aliajatus tuotteistaa välinpitämättömyyden
ruuhkahuippu esiintymismahdollisuuksiesi lippulaivaksi?

Täytyykö elämysvalaista ylituotettua epäsuomea, minipuhua
antijäätävää sanarihkamaa kohti oletettua ahaa-opetusta?

Joudummeko kirottuina nyt elämään nykypäivän
kuvakuunnelmia jääleivosten luokkamääritelmistä
ja ylläpitämään johdonmukaisesti keskinkertaista
alustusta arkipäivän tavanomaisesta tyytyväisyydestä
kunnes päätuotos menettää kaiken yksilöllisyytensä
ja muuttuu vastaavuutensa näköiseksi jäljennökseksi?

Ehkä tässä pystykahvittelen etten heittäisi jäätävää kuittia
pohjille, että täällä oli lämmintä kunnes sinä astuit sisään.

Tervehdys epäsuomi, jääkarhun loputon tuijotus, puistatus.
Loputon lohduton tuijotus, kesto viisi sekuntia.