Luen joka ilta ennen kävelyretkeä
erikoisesta instituutiostamme
lohtunaisista ja pölkkypäistä
siirroista turvallisille alueille
teattereista ja saappaista kentällä
täydellisen rauhan taivaallisesta valtiosta
puhdistuksista ja riemuleireistä
jotta mittasuhteet säilyisivät.
Koiran etsiessä istumapaikkaa pusikosta
pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan hiljaista
ikuista talvihämärää tähtien välissä
kaukaisen tehtaan vaatimatonta huminaa
tyhjää kauneutta kaiken yläpuolella
virtausta kuivuneen valtameren pohjassa
pilareiden valtavia varjoja
samasta syystä.
Epäkohteliasta olisi sanoa unohtaneensa
kuinka lapset rikkovat minkä aikuiset korjaavat
kuinka suu pilaa mitä kädet tarkoittavat
missä näyttämö loppuu ja katsominen alkaa
kuin emme olisi koskaan kumartaneet
kuinka tarkoituksetonta on yllättyä
kun nousemme kesken valoa vasten
tai jättää kertomatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti