Nyt vuosikymmenet rimpuiltuani
kun käännyn viimein katsomaan
tiheäkasvuista risukkoa takanani
(vähiten potkittua vaellusreittiä,
joka ei ole saapasta nähnytkään)
huomaan jättäneeni tuskin huomaamattomia
painaumia risujen, havujen räsymattoon
ja nyökkään hyväksyvästi tai myöntyvästi
pian lehtiin, sitten lumeen peittyville jäljilleni
jatkaen ylpeästi ryömimistä sisempään, sisimpään,
ja rämmittyäni pitkään puoliksi nimetönnä
kohti länttä, ei itää, ei koskaan kohti itää,
pistin vasemmassa poskeassa, ei oikeassa,
tiedätkö mitä ja sanonko miten sää selviää:
lisää vain polttoaine niin tästä tulee jännää.
Kulkemattomassa metsässä elän elämää,
joka on päinvastaista elämää, piileskelevää,
ja tuli polttaa pimeyden, siksi minua ei löydy,
ei löydy mistään, minut yllättäen vielä löytää
heijastuksena seisahtuneessa vedessä edestään.
