Päivät ne menee nopeaan, ei kangastuksesta kiinni saa.
Hiekka polttaa jalkapohjaa, ei kulkija toista kohtaa,
mutta muistoa menetetyn maailman silti kunnioittaa
ja uhraa viimeisen vesitilkan hiekkaan.
Päivät menee nopeaan, ei kangastuksesta kiinni saa
kun tätä loputonta autiomaata taivaltaa.
Ei hiekkakasaa toisestaan voi erottaa,
kun hautaansa luuranko ratsastaa.
Ja siinä paimentolainen seisoo ja laulaa,
ja soittaa eksoottista instrumenttiaan.
Kertoo kadonneista kulkijoista tarinaa,
vaikka seison siinä hänen takanaan.
Jokainen askel on tuskaa, jokainen askel sattuu.
Kun tätä autiomaata taivaltaa, ei hiekanjyvää toisestaan voi erottaa.
Jokainen askel on liikaa, jokainen askel silkkaa piinaa,
ja hiekan takaa paljastuu vain lisää hiekkaa.
Pilvetönnä aurinko paistaa, ei kangastuksesta kiinni saa,
hiekka raapii jalkapohjaa, ei varjo anna suojaa.
Niin ikuisesti saa haamuna autiomaassa taivaltaa
ja haihtuneena mieli saa pilvilinnaa rakentaa.
Ja joka toinen ihminen on laudan arvoinen.
Ja joka toinen astia on särkyvää.
Ja jokainen kaukaa katsottuna vaan
omaa loputonta autiomaataan taivaltaa.
Ei voi kulkijaa toisestaan erottaa,
vaikka kuinka läheltä yrittäisi kurkistaa.
Jokainen askel on tuskaa, jokainen askel sattuu.
Kun tätä autiomaata taivaltaa, ei hiekanjyvää voi toisestaan erottaa.
Jokainen askel on liikaa, jokainen askel silkkaa piinaa,
ja hiekan takaa paljastuu aina vain lisää hiekkaa.
Jatko-osa Atlantiksen Sanomille
